Featured Slider

Parisuhdeonni Osa 1: Tärkeintä on olla onnellinen.




Parisuhteesta puhuessani koen aina tarpeen tehdä pienen disclaimerin, joten täältä pesee: en kritisoi, arvostele tai ota kantaa kenenkään avioeroon tai siihen johtaneisiin syihin tai väitä, etteikö päteviä ja hyviä syitä ole, eikä tarkoitukseni ole syyllistää ketään. Parisuhdepohdinnoissani ei myöskään ole kyse suhteista, joissa esiintyy vakavia mielenterveydellisiä ongelmia, riippuvuuksia, sarjapettämistä tai minkäänlaista henkistä tai fyysistä väkivaltaa tms. 

Parisuhteen on oltava onnellinen

Tärkeintä elämässä on olla onnellinen, ja siksi myös parisuhteen tehtävä on tehdä sinut onnelliseksi. Tarkemmin sanottuna puolison tehtävä on tehdä sinut onnelliseksi; hänhän on tarpeidesi täyttäjä. Jos olet parisuhteessasi onneton, on luonnollisin ja järkevin vaihtoehto erota, ja etsiä itselleen sellainen puoliso, joka osaa tehdä sinut onnelliseksi. 

Eikö niin?

No, ehkä ei. Tosin tämä on - hieman yksinkertaistettuna - aika yleinen mentaliteetti nykypäivänä.

Onnellisuuden mantra

Onnellisuuden mantra on mielestäni mennyt jo hieman liian pitkälle. Meitä kehotetaan jatkuvasti "kuuntelemaan sydäntä" ja tekemään sitä, mikä tekee meidät onnelliseksi. Tärkeintä on elää hetkessä - juuri tässä hetkessä - ja jos ei ole tässä ja nyt onnellinen, tulee olla oman elämänsä herra ja poistaa elämästään ne asiat, jotka tuntuvat aiheuttavan surkeita fiiliksiä. Olipa se sitten ystävä, joka levittää "negatiivista energiaa", työpaikka, johon ei tee mieli mennä tai puoliso, johon olet kyllästynyt tai joka ei vastaa tarpeisiisi tavalla, joka toisi sinulle onnellisuutta.

Mitä ylipäätään on onnellisuus parisuhteessa? Onko se jatkuvaa huumaa, hymyjä ja romantiikkaa? Kikatusta ja flirttiä? Onko onnellisuus sitä, että puoliso osaa ja jaksaa täyttää sinun erilaiset tarpeesi? Mahtuuko onnellisuuteen tavallista - ja haastavaakin - arkea? Arkea, johon kuuluu vaikeita ajanjaksoja työelämässä, kotitöiden tekemistä, taloudellisia huolia, haasteita lasten kanssa tai terveydellisiä ongelmia. Kausia, jolloin emme koe välttämättä suuria tunteita, kipinää tai kaipuuta toisen luo - ja sitä, että puolisomme kokee myös näin.  Onko ylipäätään mahdollista, että parisuhteessa voisi olla koko ajan onnellista, jos osapuolina on kaksi inhimillistä ihmistä, jotka elävät inhimillistä ja tavallista elämää, johon kuuluu haasteita, kasvukipuja, houkutuksia ja erehdyksiä?

Kivunsietokyky

Jos elämän ykköstavoite on olla onnellinen koko ajan, voi meiltä kadota kyky sietää omia ja toisten epämukavia tunteita, kuten surua, pettymystä, kateutta, ärsytystä, kiukkua. Tunteita, jotka kuuluvat elämään ja myös onnelliseen ja hyvinvoivaan parisuhteeseen. Muuan terapeutti kerran sanoi, että pitkä parisuhde - ja elämä yleensäkin - vaatii kykyä sietää ikäviä tunteita, "istua kivun läpi". Luonnollinen reaktiomme on yrittää pyristellä eroon ikävistä tunteista ja tilanteista mahdollisimman nopeasti, mutta monesti niissä olisi henkilökohtaisen kasvun ja kypsymisen paikka.

Sanotaan myös, että sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Jos emme kohtaa ja käsittele kivun ja vaikeuksien aiheuttajaa, joudumme kohtaamaan sen aina vaan uudestaan - joko nykyisessä parisuhteessa tai sitten siinä seuraavassa. Väittäisin, että pitkän ja ennen kaikkea sitoutuneen parisuhteen yksi suuria "blessings in disguise" on sen kyky nostaa meissä esiin myös ikäviä piirteitä ja tunteita, jotta voisimme päästä niiden avulla käsiksi asioihin itsessämme, joita olisi ehkä syytä työstää. Vain sitä kautta voimme todella kasvaa ja kehittyä yksilöinä aidosti vahvoiksi ja terveiksi.

Pitääkö onnellisuus uhrata? 

Entä jos oman onnellisuuden tunteen perässä juokseminen maksaakin meille lopulta maltaita? Saatamme tulla sokeiksi sille, mitä meillä jo on, ja menettää mahdollisuuden saada niitä asioita, joita todellisuudessa pitkällä tähtäimellä kaipaamme ja tarvitsemme. Pitkän tähtäimen tavoitteet vaativat usein uhrauksia lyhyellä tähtäimellä: voiko parisuhteessa joutua uhraamaan onnellisuuden hetkellisesti, jotta voisi saada jotain paljon parempaa tulevaisuudessa?

Moni haaveilee yhä pitkästä, ehkä elinikäisestäkin parisuhteesta, mutta olemmeko valmiita tekemään niitä uhrauksia,  joita se vaatii? Harva enää haluaa liittoa, jossa sinnitellään onnettomina hautaan saakka - en minä ainakaan. Mutta voisiko hyvinvoiva, rakastava ja pitkä liitto vaatia sitä, että kykenee sietämään paitsi elämän myös parisuhteen alamäkiä, suvantokausia ja "onnettomia" aikoja? 

Nopeatempoisessa yhteiskunnassa aikakäsityksemmekin lienee muuttunut hieman: muutama hankala kuukausi tai vuosi voi tuntua liian pitkältä ajalta sietää vaikeuksia, kun elämä olisi tässä ja nyt, ja haluaisimme jo olla maksimaalisen onnellisia. Mutta pitkässä liitossa kourallinen huonoja vuosi on melkoisen lyhyt aika. Tämä tosin voi olla vaikea muistaa, kun maailmaa ympärilläsi kehottaa tavoittelemaan omaa onnellisuutta tässä ja nyt, ja somefiltterin läpi muiden parisuhteet vaikuttavat niin super onnellisilta ja onnistuneilta koko ajan

Onnellisuus: Väärä päämäärä?

Onnellisuuden tunteet tulevat ja menevät, eivätkä ne ole aina edes olosuhteista riippuvaisia. Jokaisella on päiviä, että pännii ja on onneton olo, vaikka ei tiedä syytä siihen. Iso osa ihmisistä joutuu myös käymään läpi hyvinkin haastavia ja raastavia asioita elämässään, ja on suorastaan mahdotonta olla niissä hetkissä ja ajanjaksoissa onnellinen. Tämän kaltaiset tilanteet vaikuttavat myös väkisinkin parisuhteeseen ja parisuhteessa koettuun onneen.

Joskus mietin, että onnellisuuden tavoittelu on oikeastaan mahdotonta. Onnellisuus elämän päämääränä ei välttämättä olekaan kovinkaan toimiva konsepti. Mitä jos onnellisuus onkin seuraus joidenkin muiden asioiden tavoittelusta? Mitä jos vaihteeksi tavoittelisimme onnellisuuden sijaan armollisuutta ja kiitollisuutta? Mitä seuraa siitä, että valitsemme parisuhteessa antaa ja pyytää anteeksi - suhteessa itseemme ja puolisoomme. Jos onnellisuuden sijaan keskitymmekin etsimään niitä asioita, joista voimme olla kiitollisia tässä ja nyt. Harjoittamalla kiitollisuutta voimme nähdä kaiken sen, mitä meillä jo on, sen sijaan, että huomaamme sen, mitä meiltä puuttuu. "The happiest people don't have the best of everything, they just make the best of everything."

Onnellisuus on kuitenkin myös melkoisen tärkeä asia elämässä. Seuraavassa parisuhdepostauksessa pohdin seuraavaa onnellisuuteen liittyvää asiaa: Onko puolison tehtävä tehdä minut onnelliseksi vai olenko oman onneni seppä?

Gradu kansissa!

 


Siinä se nyt on! Nimittäin valmis, kansitettu graduni. Ensi viikolla aloitan äitiysloman ja tuntuu kyllä hyvältä, että saavutin tavoitteeni: graduni on valmis ja kaikki tutkintooni kuuluvat opinnot ovat paketissa!

Hetki siinä vierähti. Joskus nuorempana sitä ajattelee, että elämässä asiat menee tietyssä järjestyksessä: Ensin opiskelet ja valmistut, menet töihin, naimisiin, ostat kodin ja sitten saat lapsia. No, aika harvalla se menee jossain tietyssä järjestyksessä - ja miksi pitäisi? Olen lähes koko maisteriopintojeni aikana ollut joko raskaana (nyt toistamiseen) tai pikkuvauvan tai -lapsen kotiäitinä. Mutta sainpahan kuitenkin hommat hoidettua! 

InstaStoriesin puolella höpöttelinkin jo siitä, miten äitiys on muuttanut minua opiskelijana. Huomaan, että arvostan opiskelua enemmän, sillä nyt tajuan ihan eri tavalla, miten suuri etuoikeus se on, että saa panostaa niin paljon itseensä. Oppiminen on ihanaa! Uskaltaisin väittää, että olen myös ajankäytön suhteen ehkä tehokkaampi - pakon edessä tietysti. Ymmärrän myös nyt niin eri tavalla niitä perheellisiä opiskelijoita, joiden opiskeluintoa joskus ihmettelin: Miten niillä olikaan hommat aina hoidettuna ja intoa riitti? Varmasti siksi, että opiskelu ja sen kautta itseensä panostaminen on melkoisen iso kontrasti lapsiperhearkeen: saat keskittyä itseesi.  

Olen samaan aikaan ylpeä saavutuksestani, mutta toisaalta ei tunnu miltään. Lopultahan elämässä ei nimittäin ole kyse niiden päämäärien saavuttamisesta, vaan siitä matkasta eri päämäärien välillä. Kuulostaa varmasti kliseiseltä, mutta niin se vain on. Ja se on hyvä muistaa. 

Välillä tuntuu, että meillä ihmisillä on aina niin kova kiire eteenpäin eri elämänosa-alueilla. Haluamme äkkiä valmistua ja päästä työelämään. Haluamme mennä jo nopeasti naimisiin. Haluamme saada lapsen tai lisää lapsia. Haluamme jo ostaa oman kodin. 

Herkästi katse on aina tulevassa ja seuraavassa asiassa, joka pitää saavuttaa. Mutta siinä on kääntöpuolensa: Saatamme missata sen kaiken hyvän, mitä meillä nyt jo on. Miten hauskaa ja rentoa onkaan opiskelu! Voi niitä päiviä, kun sai syödä opiskelukavereiden kanssa opiskelijaruokalassa ja löhöillä käytävän sohvilla seuraavaa luentoa odottaen. Voi niitä seurustelun alkuaikoja. Voi, miksi emme osanneet pysähtyä nauttimaan elämästä, kun lapset olivat pieniä? 

Elämä menee eteenpäin väkisinkin. Ei sillä ole niin väliä loppujen lopuksi, milloin "saavutat päämäärän", vaan oleellista on se, että nautit matkasta. Että olet kiitollinen tästä hetkestä ja siitä, mitä sinulla jo on. Ja siitä, kuka sinä jo olet. 

Juhli jokaista vaihetta! Elämä on juhlaa - "saavutusten" määrästä huolimatta. 

Mutta isompia virstanpylväitä pitää toki juhlistaa, sillä onhan se nyt hienoa! Siispä taidan laittaa alkoholittoman sidukan kylmään tänään ja skoolata tälle saavutukselle. 

Hyvää viikonloppua!

Petra

Momsomnia - Ajatuksia tulevasta univajeesta




Raskaus lähenee loppusuoraa, kun raskausviikkoja on nyt plakkarissa melkein 34. Samalla ajatukset ovat alkaneet siirtyä tulevaan synnytykseen ja sen jälkeiseen arkeen. Kohta meillä on taas vastasyntynyt talossa. 

Vauvan aiheuttama univaje tuli minulle shokkina. Tiesinhän minä sitä odottaa, mutta en tiennyt, miltä se tulee tuntumaan. Sillä siihen ei vain voi osata etukäteen valmistautua. Se on ihan eri asia kuin se, että olet tottunut nukkumaan öisin vähän, olet valvonut öitä rilluttelemassa tai kokenut väsymystä ennenkin. On jotain aivan muuta, kun sinun unisyklisi keskeytetään jatkuvasti - päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. 

I don't want to sleep like a baby. I just want to sleep like my husband. 

Muistan vielä sen, kun imetin poikaani sairaalassa ja huomasin, että olen ollut jo melkein 2 vuorokautta hereillä. Ensimmäiset viikot vauvan kanssa olivat ihania ja rakkauden täyttämiä, mutta väsyttäviä. Iltaisin minua itketti yksinkertaiseksi siksi, että olin kuolemanväsynyt ja tiesin, etten tulisi taaskaan nukkumaan yöllä. Hormonit vaikuttivat varmasti myös asiaan sekä se, että kaikki oli muutenkin uutta. 

Muistan myös sen tunteen, kun heräilin tuhannetta kertaa imettämään, ja mies kuorsasi vieressä. Kyyneleet valuivat tummien silmänalusteni yli poskiani pitkin maidosta märille lakanoille, koska olisin halunnut vain nukkua. Edes sen 1.5 tuntia putkeen. Vauvamme ei suostunut syömään tuttia eikä tuttipulloa, joten hoidin kaikki hänen yösyötöt, vaikka olisin mielelläni antanut ainakin välillä mieheni hoitaa muutamia syöttövälejä. Poikamme oli myös hyvin tiheästi heräilevä vauva, eikä hän edelleenkään ole nukkunut kovinkaan monta yötä kokonaan, vaikkakin nykyään yöt ovat taivaallisia verrattuna aiempaan. 

People who say they sleep like a baby usually don't have one.

Ensimmäiset kuukaudet imetyshormonit auttoivat heräämisten ja jaksamisen kanssa, ja jaksoinkin hyvin. Mutta ehkä joskus puolen vuoden jälkeen yöt alkoivat tuntua yhä rankemmilta, ja muistan olleeni todella loppu. Rankinta minulle vauvavuodessa taisi olla se, että energisenä ihmisenä en kokenut olevani oma itseni, kun olin uupunut. Samanlaisia tunteita siitä, ettei ole oma itsensä, olen kokenut myös alkuraskauden pahoinvointia ja väsymystä sekä loppuraskauden väsymystä potiessa. Ei ole tapaistani haluta vain nukkua ja maata sohvalla. 

Nyt olemme saaneet helmikuusta asti nukkua, mikä on ollut ihanaa ja tarpeellista! Raskauden lähestyessä loppua oma unenlaatuni on alkanut taas heiketä, mikä lienee valmistautumista tulevaan. Tosin ensimmäisessä raskaudessa muistan nukkuneeni aika hyvin loppuun asti. 

Joka tapauksessa, kohta elämä mullistuu taas ja odotan sitä innolla! Uskon, että tämä kerta tulee olemaan monella tapaa erilainen kuin ensimmäinen. Yhtäältä rankempaa, sillä minulla on myös taapero hoidettavana, emmekä voi vauvan kanssa torkkua sängyssä puoliin päiviin saakka. Mieheni ei myöskään ole kotona yhtä pitkään tällä kertaa. 

Toisaalta, tiedän mitä odottaa. Väsymyksen lisäksi ensimmäisellä kerralla on nimittäin ihan KAIKKI aivan uutta: lastenhoito, vastuu, äidiksi tuleminen, imetys... Lista on pitkä. Se on aikamoinen prosessi käydä läpi. Tällä kertaa ne asiat ovat jo tuttuja, ja minulla on myös kyky nähdä vähän pidemmälle: tiedän, että tulen olemaan väsynyt, mutta se ei ole vaarallista (ainakaan yleensä...), tiedän, että vauvalla on erilaisia vaiheita, ja tiedän, että vauvavaihe menee liiankin nopeasti ohi! 

You can be a mess and still be a good Mom. We are allowed to be both. 

Minulla ei myöskään ole sitä epämääräistä painetta onnistua äitinä, minkä uskon olevan monella ensikertalaisella. Sitä haluaa jollain tapaa onnistua, pärjätä, jaksaa. Varmaan osittain - ja ehkä tiedostamattaan - pyrkii pitämään "entisestä elämästään" ja entisestä minästään kiinni ja haluaa osittain elää, kuten mikään ei olisi muuttunut tai että energiaa olisi samalla tavalla kuin ennen. Veikkaan, että aika monelle on pienen kriisin ja totuttelun paikka, kun ensimmäistä kertaa elämässäsi joutuu ihan oikeasti laittamaan itsestään täysin riippuvaisen toisen ihmisen omien tarpeidensa edelle, ja olemaan hänestä vastuussa 24/7. 

Voi olla vaikea myöntää, että on todella väsynyt tai vaikea ottaa apua vastaan tai kenties pyytää sitä, jos sitä ei sinulle tarjota. Osalle väsymyksen ja uupumuksen tai muiden tunteiden ääneen sanominen voi myöskin olla vaikeaa. Tarkoittaako se, etten ole vauvastani kiitollinen tai rakasta häntä? Voi myös olla väsyttävää, jos joku muu päätyy aina kilpailemaan siitä, onko hän vielä väsyneempi kuin sinä, tai kenties hän ei lainkaan samaistu väsymyksen tunteisiisi, vaan kaikki on ollut äitiydessä niin helppoa hänelle.

Look at all the sleep I'm not going to get!

Väsymys ja yöheräämiset ovat siis pian edessä, mutta tiedän muutaman, ehkä hieman kliseisen faktan: 1. Siitä selviää! 2. Se on sen arvoista. 3. Aika moni vanhempi on kanssasi samassa veneessä. 

Keräsin muuten Pinterestiin muutamia hauskoja meemejä liittyen univajeeseen ja äitiyteen. Vertaistukihuumoriksi teille, jotka tiedätte, mistä puhun (tai haluatte tietää). Ne löytyvät täältä


Friend: Are you getting enough sleep?

Me: Sometimes when I sneeze my eyes close. 


Miten sinä olet pärjännyt univajeen kanssa? Onko se tuntunut erilaiselta eri vaiheissa, jos sinulla on useampi lapsi?

-Petra